Kunnanvaltuutettumme Mila Hildenin kirjoitus Savon Sanomat 30.11.2017
Lastensuojelu – Totuus vai tehtävä?
Luin 23.11.2017 Aamulehdestä artikkelin lapseen kohdistuneesta hyväksikäytöstä. Lähestulkoon joka viikko samankaltaiset uutiset toistuvat. Kyseisessä artikkelissa käsiteltiin lapseen kohdistunutta hyväksikäyttöä ja siitä koitunutta tuomiota syytetylle. Joka kerta näitä lukiessa olen yhtä hämmentynyt ja surullinen. Kyseisessä tapauksessa uhri on 10 vuotias tyttö. Syytetty tapauksessa sen sijaan on 20 vuotias nuori mies, miehen kokoinen kaikin tavoin. Tuomioksi luettiin 3 vuotta ehdotonta vankeutta. Uskomatonta. Perustelu tuomioon lapsen hyväksikäytöstä, ei törkeästä raiskauksesta oli, ettei teossa ole ollut väkivallan merkkejä ja sen vuoksi kyse ei ollut raiskauksesta. Eikö lapsen hyväksikäyttö itsessään ole julma, raaka väkivallan teko. Toinen perustelu tuomiolle on se, ettei uhrin nuoreen ikään voi vedota, sillä hän olisi ollut kyvykäs vastustelemaan tekoa, näin halutessaan.
Kun lapsen mielen tai kehoon kajotaan, se aiheuttaa loppuiän trauman, elinkautisen, joka kulkee mukana läpi elämän. Erilaiset impulssit laukaisevat muiston esiin tilanteesta, joka on rikkonut turvallisuuden tunteen ihmisiä, aikuista kohtaan. Hajut, maut ja äänet voivat pilata tulevaisuudessa monta hyvää hetkeä elämässä, vain koska tuo väkivallanteko on syöpynyt pienen tytön mieleen loppuelämäksi. Pahimmillaan se vie elämänhalun, hajottaa pirstaleiksi tunne-elämän ja sen uudelleen rakentamiseen saattaa kulua koko elämä. Rangaistusta harkitessa vahva lastensuojelun näkökulma tulisi nostaa etusijalle. Me äidit yleensä toimimme kuin leijonaemot suojellaksemme lapsiamme vaaroilta, mutta mitä yhteiskunta, sen lait ja asetukset tekevät? Ne eivät suojele lapsen etua, varjele ensisijaisesti lapsen tulevaisuutta ja oikeutta hyvään elämään, vaan jonkin kummallisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon periaatteen mukaisesti asiaa tarkastellaan liiaksi aikuisen näkökulmasta.
Otetaan toinen esimerkki. Istun junassa ja kuuntelen äidin ja lapsen keskustelua. Kuulen, kuinka noin 6 vuotias poika kertoo äidilleen mitä hänelle kuuluu. Äiti on humalassa ja selvästikään ei ole tietoinen, mitä lapsen elämässä ja arjessa tapahtuu. Äiti hokee humalatilassaan vain, että on ollut ikävä. Paikalle tulee nainen, joka selvästi tietää, mitä pienen pojan elämään kuuluu. Poika menee junan leikkipaikalle ja aikuiset käyvät keskustelun siitä, kuinka poika on kaivannut äitiään. Äidin alkoholinkäytön vuoksi hän ei pysty pitämään huolta pojastaan, mutta hänellä on oikeus tavata poikaa – vaikka humalassa, ja pojalla äitiään. Suojelemmeko todellisuudessa näillä lukemattomilla mahdollisuuksilla lapsen etua ja oikeutta turvalliseen elämään?
Usein nämä tarinat ovat karua todellisuutta siitä, kuinka yhteiskunta kasvattaa pienistä lapsista turvattomia aikuisia, jotka eivät todennäköisesti tule selviämään elämästä ongelmitta. Suomessa biologisen vanhemman oikeus lapseen on keskeinen perustelu näille loputtomille mahdollisuuksille, joita vanhemmalle lastaan kohtaan tarjotaan. Samalla tarjoamme lapselle turvattomuutta, pettymyksiä ja rikkinäisen elämän. Kun lapsi kaikkien pettymysten, sijaiskotien ja lastenkotien jälkeen on aikuinen, millaiset valmiudet hänellä voi olla oman elämän hallitsemiseen?
Meillä suomalaisessa yhteiskunnassa olisi aika herätä miettimään oikeita asioista. Sanotaan, että lapsissa on tulevaisuus ja se pitää paikkansa, mutta pelkästään sen asian ääneen sanominen ei tuo muutosta aikaan. Muutos tehdään jokaisessa portaassa; perheen, kunnan, maakunnan ja valtion tasolla. Muuttamalla käytäntöjä lastensuojelussa esimerkiksi antamalla mahdollisuus vanhemmuuteen niille, joilla biologiseen vanhemmuuteen ei ole mahdollisuutta. Ennen kaikkea tärkeintä on suojella lapsen oikeutta ehjään perusturvaan ja elämään, jossa samat pysyvät ihmissuhteet ja rakkaus kasvattavat lapsesta ehjän aikuisen.
Mila Hilden
SDP
Siilinjärven kunnanvaltuuston jäsen 